Claymore - Kaunottaria ja hirviöitä

Norihiro Yagin luoma Claymoreksi ristitty sarjakuvasaaga sijoittuu keskiaikaiseen maailmaan, jonka yhtenä suurimpana vitsauksena ovat yomaksi kutsutut hirviöt. Nämä otukset muistuttavat pääpiirteiltään karkeasti ihmistä, mutta omaavat huomattavasti suuremmat fyysiset voimat ja koon, sekä petomaiset hampaat ja kynnet. Koska nämä demonit käyttävät merkittävimpänä ravinnonlähteenään tavallisten ihmisten sisälmyksiä, ovat kylien ja kaupunkien asukkaat kaikkialla kasvaneet elämään jatkuvan pelon ja ahdistuksen vallassa. Ihmisten mielissä kytevää hysteriaa ei helpota lainkaan se, että yomat pystyvät naamioitumaan tavallisiksi ihmisiksi aina tunteiden ja käytöstapojen täydelliseen omaksumiseen saakka yksinkertaisesti lisäämällä ruokalistalleen sisuskalujen lisäksi uhrinsa aivot. Vuosisatojen ajan olivat ihmiset täysin voimattomia ravintoketjun huipulla olevia yomia vastaan, kunnes hävityksen keskelle ilmaantui mysteerinen Organisaatioksi kutsuttu järjestö. Kukaan ei tiennyt, mistä tämä hämäräperäinen järjestö oli saanut alkunsa. Epätietoisuus kuitenkin antoi pian sijaa ihmetykselle, sillä tämä mysteerinen Organisaatio oli kehittänyt viimeinkin keinon taistella ihmiskuntaa vainoavia hirviöitä vastaan. Kyseinen keino oli täysin uudenlaisten sotureiden kasvattaminen, joita koulutettiin tehtäviinsä pienestä lapsesta lähtien. Mutta kaikkein voimakkaimmin nämä soturit erottaa tavallisista miekkamiehistä se, että heidän kehoihinsa on äärimmäisen tuskallisten leikkausten avulla istutettu yomien lihaa ja verta. Tämän ansiosta he ovat kykeneviä varsin normaalista ulkomuodostaan huolimatta valtaviin nopeuksiin ja poikkeuksellisiin voimiin. Erikoisuutta lisää se, että toistaiseksi tuntemattomasta syystä tällainen risteyttäminen on onnistunut vain naisten kohdalla, miespuolisten yksilöiden kuollessa hyvin pian leikkausoperaation jälkeen ja osoittautuen siten epäonnistuneiksi kokeiluiksi. Tavaramerkkinään ja aseenaan nämä naissoturit kantavat valtavaa Claymore-miekkaa, jonka mukaan heidät ja heidän takanaan seisova Organisaatio on tavallisen kansan keskuudessa nimetty. Epäinhimillisten voimien ja nopeuden sekä suuren miekan lisäksi heidät voi tunnistaa siirtymäleikkauksen sivutuotteena syntyneistä ulkonäöllisistä poikkeavuuksista, joihin kuuluvat muun muassa vaaleat hiukset ja hopeanväriset silmät. Vaikka nämä Claymoret suojelevatkin tavallisia ihmisiä yomilta, joskin vain ja ainoastaan hyvin suurta Organisaatiolle menevää rahallista palkkiota vastaan, ja ovat ainoita ylipäätään kykeneviä tekemään niin, tuntevat ihmiset voimakasta epäluuloa ja jopa vihaa heitä kohtaan johtuen siitä, että Claymoret ovat itsekin puoliksi yomia kantaessaan kehoissaan näiden hirviöiden kudosta. Tästä johtuen on Claymoreja alettu kutsua myös hopeasilmäisiksi paholaisiksi.

Claymoren tarina alkaa siitä, kun eräs Organisaatiota palveleva Claymore nimeltään Clare saa hoidettavakseen tavanomaisen tehtävän hankkiutua eroon erästä kylää vaivaavasta yomasta. Hirviö osoittautuu pojan nimeltä Raki, jonka vanhemmat samainen yoma on aiemmin surmannut, naamioituneeksi isoveljeksi. Sen suuremmitta vaivoitta Clare teurastaa yoman ja jatkaa matkaansa kohti seuraavaa kylää. Raki, nyt täysin vailla minkäänlaista perhettä ja turvaa, päättää seurata hänen jäljessään. Erinäisten vaiheiden jälkeen nämä kaksi kohtaavat toisensa jälleen ja yhdessä jatkavat taivalta, jota viitoittavat lukuisat vastoinkäymiset, kiperät tilanteet, sekä ajoittaiset toivonpilkahdukset.

Norihiro Yagi osaa hyödyntää dramaattista kuvakerrontaa sopivissa kohdissa. Tässä päähenkilömme Clare esittäytyy.

Fantasiamaailmaan sijoittuva tarina, jossa ihmisiä silpovat örkit temmeltävät valtoimenaan. Intensiivisiä taisteluita, joiden aikana näitä hirvityksiä pannaan poikki ja pinoon isoilla aseilla. Päälle päätteeksi näitä kuoleman instrumentteja on laitettu heiluttelemaan joukko tiukkoihin vetimiin sonnustautuneita upeannäköisiä naishahmoja. Tervetuloa siis jälleen uuden Shonen Jump - nimikkeen pariin, toisin sanoen. Tällaisia ratoja pitkin kulkevat varmasti monen Claymoreen ensikertaa tutustuvan ajatukset ja syystäkin, sillä juuri varsin perinteistä varttuvien nuorten miesten päiväunimangaa moiset piirteet usein povaavat. Mitä edemmäs juoni kuitenkin etenee, sitä selvemmin lukijalle alkaa pikkuhiljaa valjeta, ettei kyseessä ehkä olekaan vain yksi uusi poikien liukuhihnamanga sieltä geneerisimmästä päästä. Nimittäin kaiken edellä mainitun lisäksi, jota sarja siis todella toimittaa runsain mitoin ja kiitettävästi toteutettuna, Claymore tarjoilee laajan kaartin mielenkiintoisia ja potentiaalisia henkilöhahmoja, heidän välisiään ihmissuhteita ja niiden kautta tapahtuvaa hahmokehitystä sekä täysin kelvollista draamaa, persoonallista ja erinomaista piirrosjälkeä, kuten myös tietysti ihan oikeaa ja jopa kiinnostavaa tarinaa.

Vaikka Claymoren ensimetrit käydäänkin vain parin kaikkein keskeisimmän pelaajan seurassa, marssittaa sarja vanhetessaan esille itse asiassa huomattavankin määrän erilaisia henkilöhahmoja. Jo yksistään Claymoreksi kutsuttuja sotilaita on olemassa 47 kappaletta, joista vähintäänkin tusinaan luodaan sarjan aikana syvempi katsaus, kuin vain pelkän nimen ja ulkonäön esitteleminen. Tosin Rakia lukuun ottamatta hahmokaarti koostuukin sitten milteipä yksinomaan näistä naishenkilöistä, tapahtumien keskittyessä suurelta osin heidän edesottamuksiinsa taistelukentillä ja niiden takana. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi haittaa, sillä Norihiro Yagi virittää hahmojen välille sellaisia ihmissuhteiden verkkoja, ettei tavallisten ihmisten puute juuri häiritse. Vaikka useimmat Claymoret kuvataankin aluksi vain kylmäsydämisinä tappajina, alkaa jokaisesta varsin pian paljastua yksilöllisiä persoonallisuuden piirteitä, joiden kautta monista heistä kuoriutuu oikeasti koskettava ja muistettava hahmo.

Tavanomaisten siloposkisten kaunotarten lisäksi Claymoreen mahtuu myös teräväpiirteisempiä ja uhkaavamman näköisiä miekkailijoita.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka pääparivaljakkomme Clare ja Raki. Clare osoittautuu aluksi edellä mainitunkaltaiseksi tunteettomaksi ammattinsa sitoutuneeksi teurastajaksi, mutta lyöttäytyessään yhteen Rakin kanssa alkaa hänestä hyvin pian kohota esille ilmeisen syvälle haudattuja aidon välittämisen ja inhimillisten tunteiden merkkejä. Raki puolestaan on aivan alusta alkaen selvästi sydämensä ja tunteidensa varassa toimiva henkilö, joka ei kavahda esittää tunteitaan ja mielipiteitään julkisesti ja ääneen. Menetettyään viimeisetkin jäljellä olevat rippeet perheestään hän ottaa välittömästi Claren johtotähdekseen, eikä luovu häntä kohtaan tuntemastaan vakaumuksesta sitten millään. Raki on erinomainen henkilöhahmo, sillä hänellä on kunnioitettavan luja tahto ja määrätietoisuus toimia lähimmäistensä hyväksi. Kuitenkaan häntä ei olla alistettu perinteisen miessankarin rooliin, sillä fyysisten ja elämänkokemuksen puutteesta johtuvan henkisten valmiuksien vajavuuden vuoksi hänellä on vielä pitkä tie kuljettavanaan. Tällä tavoin hän luo erinomaiset puitteet mitä otollisemmalle hahmokehitykselle: perustiedot ja taidot sekä tahto löytyvät, mutta ne eivät missään nimessä ole huipussaan, jolloin hänen on aktiivisesti ponnisteltava saavuttaakseen päämääränsä. Eikä tämä päämäärä ole sen enempää tai vähempää, kuin Claren suojeleminen ja vierellä pysyminen.

Voimakkaat tunnekuohahdukset ovat sarjassa tavallisia, eikä taiteilija kavahda esittää niittä suoraan ja peittelemättä.

Kun alun lähinnä päähenkilöiden esittelemiseen käytetty vaihe on ohitettu, alkaa uusia tuttavuuksia ilmaantua tasaisen ripeään tahtiin. Ilokseen lukija saa pian huomata, että laajaa Claymoreiden kirjoa vastaa yhtäläinen määrä erilaisia persoonallisuuksia. Miekkanaisten joukosta löytyy niin tulisieluisia ja suorasukaisia kuumakalleja kuin kylmäkiskoisia ja kiistatonta auktoriteettia huokuvia johtajia. Kuitenkaan yksikään heistä ei ole valmiita tiukasti muottiinsa painettuja nukkeja, vaan jokaisella heistä on oma harmaa alueensa, jotka sarjan edetessä saavat osakseen lähempääkin tarkastelua. Monesti olen kuullut, kuinka ihmiset ovat kokeneet Claymoreiden toisistaan erottamisen hankalaksi Norihiro Yagin joidenkin mielestä yksitoikkoisen hahmosuunnittelun vuoksi. Joka tapauksessa esimerkiksi hiustyylien ja juuri vaihtelevien henkiset piirteiden vuoksi ei allekirjoittanut moiseen ongelmaan koskaan törmännyt, joten hahmojen nimet ja kasvot ovat kyllä tottumattomimmillekin lukijoille varmasti opittavissa.

Osaisitko sinä tunnistaa nämä hahmot? Vasemmalta oikealle (suluissa järjestysluvut): Clare (47), Deneve (15), Helen (22) ja Miria (6).

Yomia ja muita hirviöitä vastaan taistelevien Claymoreiden rinnalla sarja luo katsauksen myös vastapuolen edustajiin. Vaikka itse perusyomat eivät lähinnä hieman vääristyneen tavallisen ihmisen muotoisina paljoakaan omaperäisyydellä juhli, on Norihiro Yagi onneksi vaivautunut sekoittamaan pakkaa myös örkkirintamalla. Näin ollen lukija törmää sarjan aikana itse tavallisia yomia paljon mielikuvituksellisempiin, Heränneiksi kutsuttuihin kammotuksiin. Itse kunkin lukunautinnon säilyttämisen nimissä en sen enempiä viitsi näiden kummajaisten alkuperästä tässä paljastaa, mutta erään sarjan henkilöhahmon omin sanoin: "Ne ovat vain hieman toisenlaisia yomia." Hieman on tässä tapauksessa hyvin sarkastisen vähättelevä ilmaisu, sillä Heränneet tarjoavat normaalia yomaa sekä ulkonäöltään että ominaisuuksiltaan huomattavasti enemmän silmille kauhisteltavaa. Paitsi kaikessa hirvittävyydessään muiden sarjan hahmojen vapisuttaminen on Yagi taitavasti punonut Heränneiden ja Claymoret luoneen Organisaation välille syvemmän ja epäilyttävän yhteyden, mikä lisää heidän mielenkiintoisuuttaan entisestään selvästi.

Näennäisestä rikkaudestaan huolimatta täydellinen Claymoren hahmokaarti ei kuitenkaan ole, sillä naisvaltaisuudessaan se jättää huomiotta kauniimpaa sukupuolta edustavat, mahdollisesti mieskauneutta arvostavat lukijat. Koska Raki mitä todennäköisimmin ei kovinkaan monelle heistä ulkoiselta olemukseltaan ihailun kohdetta tarjoa, suo heille silmänruokaa lähes yksinoikeudella ainoastaan vasta paljon myöhemmissä osissa mukaan astuva Isley.

Claymoren hirviökavalkadi on laaja, ja sen näyttävyyteen on selvästi panostettu.

Moninaisille hahmoille oikeutta tekee myös se maailma ja miljöö, johon heidät on asetettu. Sarjan keskiaikaisuus ei ole pelkästään päälle liimattu muka-siisti tehokeino, jolla on pyritty oikeuttamaan hienojen miekkojen käyttö tavallisten pyssyjen sijasta, vaan Norihiro Yagi on oikeasti paneutunut asiaan kunnioitettavalla huolella. Niinpä sarjakuvan sivuilta on tunnistettavissa useita entisistä ajoista muistuttavia elementtejä. Välillä seikkaillaan suurissa pyhimyskaupungeissa, jonka lait on Kirkko sanellut aina kansalaisten öistä ulkonaliikkumiskieltoa myöten. Toisinaan taas tapahtumien kulut vievät pienempiin kyliin, joissa kotieläimet, kuten kanat ja vuohet, käyskentelevät ihmisten seassa kivetyillä kaduilla. Tyyriiden hotellien sijasta matkailijat viettävät yönsä enemmän tai vähemmän vaatimattomissa majataloissa. Välillä tällaisten kylien ja kaupunkien kuvaaminen on niin vakuuttavaa, että lukija voi suorastaan kuulla kavioiden kopseen ja rattaiden kalskeen katuja vasten. Ihmiset käyttävät ajanmukaisia vaatteita, elävät varsin rauhallista elämää ja silloin tällöin joutuvat yomien lisäksi kärsimään ympäröivillä alueilla lymyävien maantierosvojen tuhoisista hyökkäyksistä. Nykypäivän saasteista, teknologiasta, tai jättimäisten betonikaupunkien hälinästä ei näy jälkeäkään. Sen sijaan jylhät ja upeat kanjonit ja vuoristot, rehevät kukkulat ja tasangot, sekä metsäiset järvimaisemat seuraavat toinen toistaan.

Yagin tarjoilemia luontomaisemia ihastellessa silmä lepää. Voisi myös kuvitella, että juuri tällaisten kuvien äärellä esimerkiksi suomalaislukijat tuntevat olonsa erityisen kotoisaksi.

Myös muilta osin Norihiro Yagin piirrostyyli on kiitettävällä tasolla. Käsiteltynä ovat jo kauniit maisemat ja tyylikkäät hirviöt, joten vielä voisi antaa hieman tunnustusta Claymoreiden hahmosuunnittelusta, sekä eritoten heidän käyttämistään puvuista. Erittäin tiukkojen vaatekappaleiden paljastavuuden kuolaaminen sikseen, naishahmojen univormuissa on oikeasti ideaa. Vaikka ihonmyötäisten asusteiden käyttö miespuolisen yleisön mielenkiinnon lisäämiseksi onkin ilmeistä, säilyttävät yksinkertaiset ja kevyennäköiset puvut silti uskottavuutensa sotisopina. Pitkähihaisen paidan ja housujen ohella vaatetus koostuu metallisista ja korkeista saappaista, tukevista olkapää- ja rannesuojuksista, lyhyestä hartiaviitasta ja vielä lanteilla riippuvasta repaleisesta hameentapaisesta. Kokonaisuus on samalla sekä naisellisen kaunis että miehekkään voimakas, jolloin hyväksyvä nyökyttely on enemmän kuin paikallaan.

Norihiro Yagilta löytyy myös selvästi silmää teatraalisuudelle, ja nimen omaan laadukkaalle sellaiselle. Erilaisia tekniikoita käyttäen on Yagi luonut kohtaukselle kuin kohtaukselle omanlaisensa tunnelman, mikä puolestaan lisää entistä enemmän kuvien mukaansatempaavuutta. Tavatessamme Claren ensikertaa on hänet kuvattu seisomassa yksinään valoisalla hiekkatiellä, tuulessa liehuvat hiukset ja viitta kätkien hänen hahmonsa suurimmaksi osaksi varjoihin. Seuraavassa hetkessä lukija saa nähtäväkseen lähikuvan siroista mutta tuimaa ilmettä kantavista kasvoista, joiden silmien pistävä katse tuntuu porautuvan läpitunkevalta paperin pinnasta käsin. Samankaltaista dramaattisuutta on saavutettu esimerkiksi silloin, kun henkilöhahmoja on piirretty seisomaan kaupunkien sisäänkäyntien kohdalle, takanaan laskeva aurinko heittäen sekä hahmon että muurien varjoja kuvan edustalle. Iloa kuvataan sädehtivin ilmein ja aurinkoisin katsein, kun taas raivon partaalle ajautuessaan on hahmojen silmistä luettavissa milloin lähes sokeaa vihaa, milloin taas roihuavia liekkejä. Viimeksi mainittuja efektejä on vahvistettu soveltamalla vertauskuvaa "suuttumuksesta mustana", eli vihan sumentamina hetkinä henkilöiden koko muu profiili on kätketty erittäin tummin varjostuksin. Edellisten tapausten lisäksi on voimakasta varjostusta käytetty myös esimerkiksi sellaisissa kohtauksissa, joiden tarkoitus on kerta kaikkiaan pysäyttää lukija. Kun esimerkiksi pitkä kaksintaistelu saavuttaa viimein päätöksensä voitokkaan osapuolen sivaltaessa kuoliniskunsa, on koko kuva puhtaan valkoista taustaa lukuun ottamatta piirretty hyvin tummin kynänvedoin. Tästä seuraa kaikkien ääriviivojen terävä korostuminen kaiken muun jäädessä varjoon, jolloin syntyy todellinen pysähtyneisyyden tunne. Loisteliasta.

Jotkin kohtaukset on onnistuttu toteuttamaan henkeäsalpaavalla tyylillä.

Mutta. Kuten niin moni muu asia, on Claymoren piirrosjälkikin kaukana täydellisestä. Jotkin tehokeinot, kuten Claymoreiden äärimmäisen nopeuden kuvaaminen siten, että tietyissä tilanteissa miekkojen liikkeet jätetään tyystin piirtämättä, ovat liian useaan kertaan käytössä ja alkavat niin ollen herättää suoranaista närkästystä. Toisinaan taas lukijalla voi olla hankaluuksia saada piirroksista selvää, miten ja mihin suuntaan jonkin liikkeen oli ylipäätään tarkoitus mennä, jolloin jälki on suorastaan kömpelöä. Paikoitellen myös Yagin ihmishahmojen muotoilu laittaa ihmetyttämään, erityisesti päiden osalta. Silloin tällöin niissä on havaittavissa omituista epäsymmetriaa, jolloin tulos on väistämättä varsin luonnottoman näköistä. Tämä ongelma ei kuitenkaan nosta päätään kovinkaan usein, jolloin se on helppo antaa anteeksi. Kaiken lisäksi piirrosjälki kehittyy sarjan aikana tämän osalta huimasti, ja jo muutaman osan jälkeen hahmoissa on nähtävissä aivan uudenlaista ilmeikkyyttä.

Jotkut saattavat myös katsoa miinukseksi sen, että piirtäjän kynänjälki ei kokonaan vältä japanilaisille sarjakuville ominaista, mielipiteitä jakavaa leimaa. Tällä tarkoitan tietysti suuria silmiä, nykeröneniä ja pieniä suita. Claymoressa tämä piirre on kuitenkin verrattain aavistuksellinen, eikä se missään nimessä lähentele esimerkiksi Arina Tanemuran häikäilemätöntä liioittelua. Täten Norihiro Yagin piirrostyylille voisi oikeastaan antaa pienimuotoisen papukaijamerkin realistisuudestaan. Todenmukaisuutta tukee myös se, että Claymore on graafisesti varsin väkevä; yomia ja muita hirviöitä tahkottaessa veri ja irtonaiset ruumiinosat lentävät suorastaan antaumuksella, eikä harvoin esiintyvää alastomuuttakaan ole mitenkään äärikristillisesti peitelty.

Varsinkin liikkeen kuvaaminen jättää joissakin kohden paljon toivomisen varaan.

Kun kerta piirrosjälki, hahmot ja miljöö ovat näinkin mallikkaasti kohdallaan, toivoisi tietysti enemmän kuin mielellään myös itse tarinan ja juonen täydentävän kokonaisuuden samanlaisella laadulla. Tämän arvostelun luettuaan monet Claymoren ensimmäisiä sivuja selatessaan saattavatkin säikähtää, että lopulta kaiken kehun jälkeen juuri tarinan laaduttomuus on se kompastuskivi, johon sarja lankeaa. Pelko onkin sinänsä aiheellista, sillä Claymoren alussa nähtävä aivan liian perinteinen "hirviö ketoon, ja kohti seuraavaa tehtävää" - kaava on omiaan karkottamaan kaikki toiveet minkäänlaisesta kunnon juonesta jo heti kättelyssä. Claymoren ollessa kieltämättä kauttaaltaan varsin taistelupainotteinen sarjakuva saattaakin useille tämä mielikuva jäädä pysyvästi kummittelemaan, jolloin mahdollisuudet nauttia teoksesta laskevat roimasti. Maltti on kuitenkin jälleen valttia, sillä Claymore paljastaa todelliset kyntensä vähitellen edetessään: aluksi ne tuntuvat varsin pieniltä ja satunnaisilta pistelyiltä, sitten ne terävöityvät vähitellen ja salakavalasti, kunnes lukija huomaa, ettei enää pääsekään niiden otteesta irti. Claymore nimittäin noudattaa tarinan ja juonen suhteen sellaista lineaarisuutta, jota soisi näkyvän useammassakin sarjassa: mitä pidemmälle edetään, sen paremmaksi se muuttuu.

Ne, ketkä antavat Claymorelle mahdollisuuden ja jatkavat sen parissa sinnikkäästi tulevat huomaamaan, että aluksi ehkä mitäänsanomattomaltakin vaikuttavan hirviöiden mättämisen ohella sarjalla on annettavanaan huomattavasti koukeroisempia juonikuvioita. Lukijan huomion ollessa alussa keskittynyt Claymoreiden ja yomien ulkonäköä ja ominaisuuksia esitteleviin, lähinnä näytöstaisteluja muistuttaviin kohtauksiin, alkaa taustalla värjyvä tarinakudelma pala palalta tehdä itseään tiettäväksi. Kun päähenkilöt on saatu esiteltyä ja heidän tarinansa pantua aluille, ottaakin sarja saman tien aimo harppauksen yhä mielenkiintoisempiin suuntiin. Norihiro Yagi aloittaa syventymisen Claymoren tarinaan takaumaosiolla, joka keskittyy Claren menneisyyteen. Tuona aikana puidaan niin hänen henkilökohtaista lapsuuden historiaansa, sen kulkuun keskeisesti vaikuttaneita tekijöitä, kuin lopulta hänen syitään ja motiivejaan tulla Claymoreksi ja liittyä organisaation leipiin. Tällä tavoin luodaan Claren hahmolle aivan toisenlaista syvyyttä ja kosketuspintaa, mikä tekee hänestä kertaheitolla monin verroin kiehtovamman hahmon. Koska kyseinen osio keskittyy useita vuosia Claymoren maailman nykyhetkeä edeltäneeseen aikaan, saadaan siinä sivussa myös reilu annos mielenkiintoista tietoa Organisaation historian tapahtumista. Kun nämä menneisyyden haamut on tuotu lukijan tietoon, hyppää tarina takaisin omalle aikajanalleen. Tästä alkaen Claymoren pääjuoni alkaa ottaa sijaa tarinassa jatkuvasti enenevissä määrin, jolloin se herää lopullisesti eloon.

Runsaasti väkivaltaa sisältävälle sarjalle asiaankuuluvasti punaiset elämännesteet virtaavat Claymoressa varsin estoitta.

Mistä Claymoret ovat lähtöisin, ja millaisia ihmisiä he oikein ovat? Mikä oikein ajaa heitä eteenpäin, ja millainen on heidän henkilökohtainen taustansa? Mitä ovat nämä mystiset yomien ja ihmisten yläpuolella olevat olennot, Heränneet, ja mikä on heidän yhteytensä Organisaatioon? Mistä edellä mainittu järjestö on saanut alkunsa, ja mitkä sen todelliset pyrkimykset lopulta ovatkaan? Kysymysten ja mysteerien lukuisuus puhuu puolestaan, kun hirviöiden mättämisen ohella Yagi osoittaa pitelevänsä käsissään alkuvaikutelmaa huomattavasti monimuotoisemman kertomuksen lankoja. Vaikka kautta linjan jatkuva taistelusta toiseen siirtyminen saattaakin tarjoamastaan näyttävästä toiminnasta huolimatta tuntua jopa rasittavalta, kätkeytyy loputtomien miekkakahakoiden taakse tyystin toisen suuruusluokan kuvioita. Jokainen uusi taistelu on kuin uusi paikoilleen asetettu muoto suurta palapeliä, sillä taistelujen yhteyteen on aina ujutettu joko pienempiä tai suurempia tiedonjyväsiä esille nousseista kysymyksistä. Viihdyttämisen lisäksi huikeat miekkatanssiaiset toimivat ikään kuin välineinä kuljettaa koko tarinakokonaisuutta eteenpäin. Täten Claymoren juoni noudattaa omalla tavallaan selkeätä yleislinjausta: kun taistelut kovenevat, myös panokset kasvavat vääjäämättä.

Oman, hyvin rikkaan mausteensa Claymoren maailmaan tuovat henkilöhahmojen väliset ihmissuhteet. Toisin kuin aluksi saattaisi luulla, Organisaatio ja siihen kuuluvat sotilaat eivät suinkaan muodosta mitään pientä ja sievää tiiviiden ystävyyssuhteiden sisarkuntaa. Järjestön sisäpiireissä on Claymoreiden tunnistamiseksi jokaiselle kehitetty oma henkilökohtainen pieni viivasymbolinsa, joka esiintyy heidän miekoissaan ja puvunkauluksissaan. Tämän lisäksi jokaista Claymorea vastaa jokin tietty järjestysnumero, josta käy ilmi heidän taistelukykyjensä määrä ja laatu. Mitä pienemmän luvun osakseen saa, sitä parempana häntä pidetään. Näistä sijoituksista käydään jatkuvaa ja armottoman kovaa kilpailua, jossa välillä ollaan jopa valmiita surmaamaan oma työtoveri kaksintaistelussa. Fantasiamaailmaan sekoittuu jälleen ripaus todellista maailmaa, kun riidanaiheen lisäksi sijoitukset ovat myös säälimättömän syrjinnän kirvoittajia, alhaisesti rankattujen sotureiden saadessa niskoilleen usein vailla sen erityisempää syytä muiden pilkan ja halveksunnan. Pakon edessä yhteistyö kuitenkin onnistuu, ja kun yhteiset kokemukset karttuvat, alkavat myös keskinäisten ennakkoluulojen muurit murtua. Tiukka hierarkia kokee lopullisen kolauksensa, kun erinäisten vaiheiden jälkeen Claymoret huomaavat olevansa itse Organisaation katalien juonittelujen kohteena. Yhtäkkiä kaikki ovatkin sijoituksesta riippumatta samassa veneessä, kun mikään ei enää olekaan sitä, miltä näyttää. Claymoret ajautuvat yhä syvempään epäluuloon tuota alun alkaenkin kyseenalaisin tavoin toimivaa Organisaatiota kohtaan, mikä johtaa salaisien ystävyydenvalojen vannomiseen ja hiljaiseen ylempien tahojen vakoiluun. Lopulta tulenaran tilanteen kärjistyminen äärimmäisyyksiin johtaa tapahtumiin, jotka kääntävät koko tarinan tyystin päälaelleen.

Vaikka sarja loppujen lopuksi nojautuukin ilahduttavan vähän vain kauniilla naishahmoilla mässäilemiseen, löytyy Claymoresta hetkensä myös söpöyskertoimien äkkikohoamisille.

Claymore ei missään nimessä ole vuosikymmenen maata mullistavin sarjakuvaspektaakkeli, ei edes oman lajityyppinsä uskonpuhdistaja. Sen henkilöhahmot eivät tule painumaan japanilaisen sarjakuvan historiaan unohtumattomina ja ikimuistoisina, eikä Norihiro Yagi tarjoile heidän kauttaan satunnaisia ihmisen ja hirviön välisen suhteen pohdiskeluja lukuun ottamatta mitään suurta filosofista nokkeluutta. Omaperäisyydestään ja hienosta jäljestään huolimatta piirrosjälki ei useinkaan jätä lukijaa keräämään leukaperiään lattialta, eikä juoni ole riittävän massiivinen erottuakseen mestarillisen tarinankerronnan riemuvoittona, niin alati ulottuvuuttaan kasvattava kuin se onkin. Sen sijaan Claymore on genrensä tyypillisiä piirteitä taitavasti hyödyntävä manga, joka silti onnistuu ottamaan tarpeeksi pesäeroa lajitovereistaan seistäkseen omilla jaloillaan niiden joukossa. Vaikka henkilöhahmot eivät suollakaan suustaan ylimaallista tajunnanvirtaa, omaavat he tavallisia toimintasankareita enemmän syvyyttä pitääkseen kiinnostusta yllä. Vaikkei tarinalla nähtävästi ole pyrittykään erityisen suuriin kuvioihin, rakentavat kaikki tässä arvostelussa mainitut osatekijät Claymoren universumista monin verroin yksioikoisimpia taistelusarjakuvia laajemman, jolloin siihen voi uppoutua vaivatta ja ilolla. Jos siis olet kiinnostunut yliluonnollisia kauhuelementtejä sisältävästä fantasiasarjakuvasta, jolta löytyy tilaa myös herkemmille hetkille ja miekkojen kalistelua syvemmälle ulottuvalle draamalle, on Claymore sinun valintasi.

-Ossi Kumpula

---

Claymore
Taide & tarina: Norihiro Yagi
Julkaisija Japanissa: Shueisha
Julkaisija Yhdysvalloissa: Viz Media
Pituus: 13 osaa, jatkuu

Aiheesta muualla:
Anime News Network
Wikipedia